Kesä ja alkukausi ovat olleet meille tunteellista aikaa. Olemme joutuneet hyvästelemään viisi rakasta voimistelijaa ja välillä on ollut vaikea löytää positiivisia sanoja tapahtuneeseen.
Muistot eivät koskaan kuole. Kataa ja paria tekstiviestiä lainaten:
“Memory is a way of holding on to the things you love, the things you are, the things you never want to lose.”
" vitsi tuli jotenki tosi ikävä kaikkii aikoi, hetkii ja ihmisii ku katteli noit kuvii :( "
" niinpä :( lyhyessäki aikaa on tapahtunu niin pal ja ihmisii on tullu ja menny mut voi olla ilonen et on tutustunu niin monee ja kokenu just parhait hetkii :) "
Tällä hetkellä meidän joukkue on laskeutunut epävarmuuden ajoista takaisin maan pinnalle, turvallisen puurtamisen pariin. Tilanne on silti uusi. Viimeksi kaikilla oli oma paikka syksyllä 2007. Silloinkin yksi taisi olla loukkaantuneena eikä kisannut koko kautena. On tottunut isoon joukkueeseen. Alle kymmenen on tuntunut vähältä, vaikka suurimmassa osassa joukkueista mennään vuodesta toiseen sillä, ehkäpä vielä samalla porukalla.
Jos pari on kipeänä, tekee ohjelmaa kuusi. Ilman Iiristä ja Amaa olisimme.. no, en halua miettiä missä. On herännyt kysymys, teemmekö jotain väärin? Myös moni muu joukkue, jopa koko laji miettii samaa.
Päämäärä nostaa maajoukkueurheilijoiden keski-ikää kuudella vuodella on hyvä, mutta erittäin kunnianhimoinen tavoite. Toisaalta se on niin totta. 25-vuotiaan elämänkokemusta ja sen tuomaa ilmaisua ei voi verrata 15-vuotiaaseen. Puhumattakaan toistojen ja treenituntien määrästä, joita on kertynyt tuon kymmenen vuoden aikana. Silti he voivat kilpailla samassa sarjassa, samoilla säännöillä. Odotukset ja vaatimukset ovat samat, sijoitukset voivat tosin mennä kummin päin tahansa.
Jokaisella on kuitenkin omat syynsä lopettamiseen ja se pitää tehdä silloin kun kokee sen oikeaksi. Siksi yhden yhteisen tekijän löytäminen voi olla vaikeaa. Muu elämä, elämä yleensä, elämäntavat, koulu/koulutus, loukkaantumiset, motivaatio.. ja lista jatkuu. Osa lopettaa ennen lukiota, osa sen jälkeen. Yliopiston ja voimistelun yhdistäjiä on, mutta onko tarpeeksi?
Voimistelu-lehteä lukiessa tuli melkein kateelliseksi, ainakin oppi uutta. Maailmanmestari Madonna on juurikin yliopistojoukkue, joka harjoittelee kampuksen omalla hallilla hyvissä tiloissa. Tuollaiselle mahdollisuudelle olisi kysyntää Suomessakin. Kun harjoitteluvuosia kertyy enemmän, voi viikkoharjoittelun määrän pitää inhimillisenä. Ei pala niin helposti loppuun. Tietysti tähän vaikuttavat myös hyvä pohjatyö, oheisharjoitteet sekä yksilölliset tekijät.
Olen ainakin itse tottunut (ehkä moni muukin) siihen, että senioreissa vietetään viisi vuotta tai vähemmän. Sen jälkeen on jo "vähän vanha" - vaikka asian ei tarvitsisi olla niin. Ehkä on kyse vain tottumuksesta ja trendistä, jota yritetään nyt saada muuttumaan. Jos koen itseni vanhaksi vasta 18-vuotiaana, mitä teen kolmekymppisenä? :D
Ehkäpä istun turvallisesti katsomossa ja seuraan 25-vuotiaita voimistelijoita uransa huipulla...
